Blog

Ensimmäinen bussipäivä vei Auclandista kaakkoon Tyynenmeren itärannan puolelle. Tosiasia on, että tälläinen Kiwi Experieces- reissu on suunnattu nuorille aikuisille. Eikä nytkään tullut poikkeusta yhtä lukuunottamatta; mää. Vähänkö on erityinen olo.

Kuuluisalle holvikaarelle oli yllättäen neljän kilometrin matka ja pääasiassa ylämäkeä, lopussa tietysti parisataa metriä alas rantaan. Puuskutin sen sinnillä, sillä onhan sitten tiedossa nopeampaa talsimista takaisin päin. Aurinko porotti suoraan yläpuolelta, joten bussiin nousi mummu punanaama. Eikä se ole vieläkään parin tunnin huokaisun jälkeen siitä juurikaan vaalentunut.

Enempää en tähän nyt kuvia yritä, koska verkko on aika heikko; kaatuu koko systeemi vielä. Olisihan tuolla voinut myös uida, mutta aallot näyttivät aika hurjilta eikä vesikään vielä kovin lämpimältä tuntunut.

Bussikuski/opas nappasi nipun lapioita bussin lattialle ja sanoi niiden olevan käytettävissä. Eikö liene kuullut ”joka toiselle kuoppaa kaivaa, joka toiselle ei”. Olen tuo joka toiselle eli en lähtenyt beachille tonkimaan reikää itselleni. Tämän majapaikankin nimi ”Hot Water Beach” tulee siitä, kaivamalla hiekkaa saa itselleen oman span. Toki pitää olla varovainen, ettei nouse sieltä ahteri kärähtäneenä. Saattaa nimittäin yhtä äkkiä yllättäen tulla kuopan pohjalta reilut 40 asteista vettä 😳.

Eilinen lauttamatka Weiheke-saarelle oli aika pomppuinen jo aamulla mennessä. Iltapäivällä palatessa pomput jo tuntuivat ja piti tarrata käsinojasta kiinni. Onneksi ei oksettanut.

Saari itsessään on valtavan kaunis viinitiloineen ja pikkukylineen. Kannattaa käydä, jos Aucklandiin eksyy. Eksyminen taitaa tässä tapauksessa olla aika vahva sana. Kyllä tänne pitää oikeasti suunnitella tulevansa. Sen takaa 25 tunnin lentomatkat. Helsingistä siis. Oulusta lähtö ja tulo tekee lisätuskaa.

Mutta kerrankos sitä!

Olihan se melekonen matkanteko tänne saakka. Unta reiluun vuorokauteen korkeintaan neljä tuntia. Siinäpä se tunne, kuin ihan pihalla olisi; huippaa, vaikka tulivuoren purkauksia tai maanjäristyksiä ei tiettävästi juuri nyt olekaan.

Mutta tämänpäiväisellä otsikolla on kyllä relevantti merkityskin. Piha on alue Aucklandin länsipuolella. Sain tallustella ihailemassa sademetsäkasvillisuutta ja tunnustella (lenkkarit visusti jalassa) mustaa hiekkarantaa. Mustuus tulee magneettisesta raudasta, joka on peräisin ammoin purkautuneesta tulivuoresta. Näinpä Pukeko-linnunkin ahmimassa palmupuun hedelmiä.  Se mitä se syö, tulee myös ulos eli hattu kannatti asetella laipioon. Tosin aurinkokin paistoi todella ylhäältä, joten lierit olivat tarpeen.

Kauri-puu voi kasvaa rapiat 10 metriä ennen kuin oksistuu. Joku tauti niihin on täällä iskenyt, koska tarkasti piti lenkkareiden pohjat harjata ja desinfioida ennen puistoon pääsemistä ja sieltä pois tullessa. Kauripuuta käyttävät täällä lähinnä talojen ulkoverhoiluun.

Kun siis oli tämä vähän pihalla olotila, oli tuuria, että opas/reissukuski oli britti. Melkein kaiken pystyi ymmärtämään selkeästä lausunnasta. Loppuiltapäivästä ei ikävä kyllä enää uponnut juuri mitään aivojen harmaaseen solukkoon 😳

Hotellini ikkunoista ja parvekkeelta näkyy Sky Tower. Ylihintainen turistirysä, tiesin jo etukäteen. Piti se kuitenkin tsekata. Nykyisin korkeisiin paikkoihin olen siedättynyt jossain määrin eikä nytkään hissin sujahtaessa 186 metriin päätä huimannut (paitsi se jet lag ainakin selityksenä menee läpi). Sky Barin paikallinen valkoviinilasillinen edessä katselin ”omaa” parveketta yläilmoista.

Tornista alas laskeutuessa teki vielä mieli vähän käppäillä kaupungilla. Irkkubaarit saavat aina ja kaikkialla meikäläisen varpaat kääntymään siihen suuntaan. Musiikki, sanoisin. Nyt tosin avoimesta ikkunasta viittoili fiksun näköinen nainen astumaan sisään. Toki sitten pitänee mennä, vaikka trubaduuri ei vielä ollut aloittanut settiään ja tilasin tiskiltä lasillisen paikallista. Istuuduin viittojan vierelle katselemaan ohikulkijoita ja onneksi istuuduin. Sain mahtavan keskustelun kiwi-ihmisen kanssa! Hänkin oli tullut kaupunkiin itsekseen (mies ei halunnut mukaan) ja tahtonut vähän irtaantua maatilan pyörittämisen arkirutiineista. Skoolasimme seikkailijanaisille ja niitä tukeville aviomiehille ja jatkoimme matkaa kumpikin omaan suuntaamme. Minä hotellin parvekkeelle tätä raapustelemaan.

Huomenna  matkaan Waiheke-saarelle lyhyen lauttamatkan verran ja Hop On Hop Off – bussilla sitä kiertämään.

Nyt unta palloon, hope so, ja aamulla suunta satamaan!

Pullistelee joka puolelta. Kiiltääkin etumuksellaan. Vain korkkarit ja huulipuna puuttuvat joukosta. Ripsiväri sentään on.

Näitäpä latuja (vesisateessa) mieleni seikkaili, kun nostin repun sängyltä lattialle. Kaikki sen sisällä on tarpeellista sanoisin. Sittenhän se nähdään, kun ja jos kärvistelen auringonpaisteessa pitkälahkeisissa housuissa. Yhtään mekkoa saati hametta ei ole lähdössä mukaan. Ei sopinut. Jos ja kun sataa/tuulee, olen onnellinen fleecetakista ja kalsareista. Piposta nyt puhumattakaan!

Jospa joku pieni ostos mahtuisi mukaan paluumatkalle, varsinkin kun luettuja pokkareita ei tartte takaisin tuoda..

Huomenna siis käynnistyy neljä viikkoa pää alaspäin. Kauankohan menee ennen kuin tottuu? Uskaltaako sitä pomppia?

Sää on todellakin hellinyt kulkijaa ja sen miestä tällä Ribesin reissulla, kuten kuvasta näkyy ☀️

Vaellus-, kylä- ja urheiluaamupäivien jälkeen nautiskelu parvekkeella on ollut jokapäiväistä. Tänään kävin hieman kevyemmän vuoripäivän alkunoususta selvittyäni.  Matka jatkui rinteiden suuntaisesti vain hieman ”aaltoillen”, kuten niillä on tapana. Matkaa tuli vain rapiat 10km ja nousujakin vain puolet ensimmäisen reissun vaativuudesta.  Polvipaholainen kesti, pohkeet jatkoivat kuitenkin kiukutteluaan pienissäkin alamäissä. Venytellä vissiin pitäisi.

Huomenna on sitten viimeinen päivä näissä maisemissa ja säätilakin näyttää selkeästi muuttuvan; pilvinen, ehkä vähän sateinen viikko tulossa eikä lämpötilakaan juuri päälle parinkympin nouse.  Kreivin aikaan siis paluu Barcelonaan ja seuraavana päivänä Suomeen. Jos joku lukijoista haluaa joskus tehdä matkaa tänne, ehkä kätevin on Teisa-bussi Barcelonasta Ripolliin ja siitä Mir-paikallisbussi Ribesiin. Junakin täällä liikkuu, mutta sillä ei pääse kuin juuri tuon lyhyen välin Ribes-Ripoll.

Aurinko kääntyy talon taakse, varpaat ovat varjossa. Pyykki kuivuu (toivottavasti) kevyessä tuulessa virtaavan joen päällä parvekkeen ulkopuolella. Vähänkö kuumotti eka kerralla ripustella kurotellen pyykkipoika suussa pikkusukkia narulle 😳

Otsikko voisi oikeastaan olla penkkkiurheilupäivä, sillä siihen se nyt meni. Polvipeijakkaan puolesta vaellus olisi kyllä onnistunut, ainakin ylöspäin ihan varmasti :), mutta

Miehen saavuttua aamulenkiltään, totesimme molemmilla olevan pohkeet hieman jumissa, joten edellisillan lentispelin (eläköön Yle Areena!) katsomisen jälkeen päätimme näin lauantain kunniaksi suunnata torille.

Pienellä kadunpätkällä oli saatavilla loistava valikoima tuoreita vihanneksia, juureksia ja hedelmiä.  Eikun kassi täyteen. Houkuttelevan tuoksun huumaamina mukaan tarttui vielä kypsä kokonainen kana.

Jos vielä kyytipojaksi hakisi muutaman litran paikallista juotavaa

tai

noin paikallisten tapaan omaan kanisteriin,

voisi olla päivä sillä siunaamalla pulkassa!

Ei kuitenkaan sorruttu tuollaiseen, vaan valmistimme asunnolla maittavan, terveellisen lounaan ostoksistamme.

Urheilumaratoni jatkui kalliokiipelijöiden urakkaa seuraamalla. Omaa kiipeilyäkin tuli 1100-luvulla rakennetun linnan raunioita tutkiessa. No, muutamia portaita oikestaan, ei sitä nyt kiipeilyksi kukaan kutsuisi.

Löytyi kylästä lopultakin kirkkokin, jonka puutetta olin ehtinyt muutaman päivän ihmetellä. Varsinkin kun katolisissa maissa olen tottunut bongaamaan niitä mitä pienimmilläkin paikkakunnilla.

Jostain syystä yksikään komeaan kivikirkon sisäkuvista ei suostu tähän nyt ilmestymään. Lisään myöhemmin, jos luoja suo.

Kyläkävelyn jälkeen penkkiurheilu jatkui pesäpallon parissa ja siitä melkein suoraan lentopallon pronssipeliin. Onnittelut Jussittarille voitosta pitkän odotuksen jälkeen! Näköjään sateessa ja vilpoisessa joutuivat juhlansa aloittamaan.

Loistavaa Suomen veljekset! Jännitystä riitti loppuun saakka niin, ettei peppu pysynyt penkissä. Ei siis ihan täydellinen penkkipäivä sittenkään.

”Vanhetessaan viisastuu” loihe joku lausumahan joskus ammoisina aikoina.  Niistä ajoista on ilmeisesti menty tyhmempään suuntaan, mikä tulikin eilen todistettua. Kuva kertokoon kaiken.

Niinpä niin Vaellus numero 2 siirtyy huomiselle, kunhan tässä tämä päivä lääkitään sekä penteleen polvensyrjää että vähemmän viisaan vanhenevan, ylioptimistisen kehon omistavan ääliön aivojen toimintaa. Miten ei järki sano, että jos kiipeät kuusi kilsaa lähes pystysuoraa polkua, on alas tultava saman verran? Jos siis ei halua jäädä vuoristoon. Onhan sekin tietenkin mahdollista, kun ottaa mukaan retkivarusteet. Nyt oli vain peruseväät ja aurinkorasva. Voisiko sitä joskus edes ajatella vähän?

Tuli siis kyläpäivä. Eipä sekään hullulta loppujen lopuksi kuulosta, koska ei siihen vielä ole ehtinyt juurikaan tutustua. Paitsi siihen baari-kauppa -reittiin.

Pois ’yltiö-’. Sen sijaan ’varovaisen optimistinen’, jos odottelen ennen nilkuttamaan lähtöä auringon nousun tappiinsa. Sieltä se lämmittäisi ja hellisi polviparkaa ja ne aivojen jäljelle jääneet osatkaan eivät pehmenisi likaa, kun pistää hatun päähän.

”Ken kuuseen kurkottaa, se katajaan kapsahtaa” tuli todistettua. Viisaita ovat olleet ennen vanhaan!

Barcelonan illan kautta aamulla bussiin ja yhdellä vaihdolla vajaassa kolmessa tunnissa perillä. Airbnb-asuntoon ylämäkeen sen matkalaukkuvalinnan kanssa piti nyt vain elää ja läähättää.  Hetken huohahdus ja takaisin alas kauppaan. Ensimmäinen pieni puoti ei ihan vakuuttanut, mutta toinen olikin sitten kunnon supermarketti. Sattuipa sopivasti baarin tynkää kaupan kylkeen, joten oluet tuntuivat ansaituilta jopa näin ohra-allergikolle 🙂

Vaellus nro 1

12,5km, 4,5h ja 877 nousumetriä.  Sai siinä pakarat kyytiä ylämäkeen ja polvet paluumatkalla alamäkeen.

Pakollinen huili ennen huippua.

No en ihan tuonne asti uskaltanut.

Patikointi päättyi, kas kummaa, samaan eiliseen baariin, mutta nyt oli kalorivajeen vuoksi otettava kunnon hampparit. Sen oluen kera tietty. Ei näytä nyt ohrat haittaavaan; voisiko espanjalaiset panna ilojuomansa jotenkin eri tavalla vai missä ”vika” piilee? Kotona saan oluesta lähes aina epämääräisen huonon olon.

Vaatepyykkäyksen ja suihkun jälkeen partsilla piti irrotella lihakset sääriluusta. Tästä systeemistä ja homman voimasta voi tiedustella meistä siskoksista keskimmäiseltä, jos joskus joku tuntee repimistä tarvitsevansa.

Huomenna vaellus nro 2, jos kintut (vasen lähinnä) kestää! Jos ei, tuttu kuppila löytyy alamäkeen reilun kilometrin päästä..

Siinä se on taas auki ammollaan, odottaa, mitä sisäänsä saisi nieltyä.  Yksi on aina varma valinta: ne kevyemmät vaelluskengät.  Sauvat pitää nyt muistaa myös.

Pian alkaa seuraava reissu Barcelonan kautta Pyreineiden juurelle. Pohdin ja vertailin pari päivää matkalaukun ja 45l rinkan välillä.  Vaakakuppi kallistui nyt laukkuun. Ai miksi? No, näyttää säätilatyyppi tulevan olemaan suomalaisen kuuman kesän mukainen, joten vaellusvaatteiden lisäksi tarvitsen kesäisen kevyttä päälle pantavaa.  Eihän siellä nyt koko aikaa laukata rinteitä otsa hiessä ja majapaikkakin on koko viikon sama. Ei siis tarvitse siirtyä paikasta toiseen, kuten tämän reissun jälkeen tulevalla matkalla Uuteen Seelantiin ja Australiaan.  Mutta siitä seikkailusta sitten loka-marraskuussa lisää.

Kenkäpolitiikka tuottaa aina ja joka kerta muutaman lisäharmaahiuksen ohimon seudulle.  Niitä kun ei oikein pysty rullaamaan pienempään kokoon. Siis niitä kenkiä.  Hiuksia kyllä vielä ainakin toistaiseksi. Meikäläisellä kun on kaiken kukkuraksi 160-senttiseen varteen verraten melkoinen räpylä. Äiti tuumasikin aikoinaan kotiin kesätöihin tultuani, että ”jaahas, on tyttö kotona taas, kun on etteinen venneitä täynnä”.

En pysty lähtemään mihinkään ilman useita erilaisia kenkäpareja: on läpyskää, sandaalia, lenkkaria, kävelykenkää.  Onneksi nykyisin on ihan jees laittaa lenkkarit hameen kanssa. Tosin en ole oikein tottunut siihen vielä.  Ahdistaa hieman peilin näkymä tuolloin.  Tiedän, täytyy sopeutua, jos aion vähemmällä kantamisella jatkossa selvitä!

Sopeutua ja sietää. Olisiko siinä uusi reissumotto Kulkijalle?

Hiljaisuus. Tuuli yltyy. Alkaisiko satamaan tuon kohinan saattelemana? Vilkaisen ylöspäin ja saan ryöpyn kasvoilleni. Puiden keltaisia, vihreitäkin, kieppuu silmieni edessä tuulen niitä tuivertaessa oikealle, vasemmalle, ylös ja alas. Hihkaisen ilosta ja levitän käteni; syksy saa tulla!

Hyppäsipä Kulkija eilen junaan ja siinä neuloessaan ajatusten säntäillessä puolelta toiselle ei oikein osannut isommin odottaa tältä päivältä kummosia.  Vähänpä tiesi! Ronskin aamupalan jälkeen kulkimet lompsottivat maha piukeena Stockalle ja kädet (voisiko nekin olla jokin muu sana?) hamusivat korin täyteen yläosia; neuletta ja alupaitaa.  Yhtään ala-osaa ei kannattanut edes harkita. Mahan takia siis.  Ai niin, uusi pipokin mahtui ostosten sekaan.  Jo oli aikakin, sanoisivat monet kotikylän raitilla tai sitten eivät sanoisi. Pipostahan hänet tunnetaan.

Iltapäivällä  Laukontorin kautta Hämeenpuistoon ja ekaa kertaa tähän teatteriin.  Moderni rakennus piti sisällään yllätyksen Kulkijan sitä vielä aavistamatta.  Pitäiskö ottaa aperitiivit, hän mietti kahdenkin ravintolan läpi luoviessan. Mutta edelleen maha täynnä ei siis kannattanut baaritiskin kautta saliin kulkea; olihan väliaikasyötävät kuitenkin etukäteen tilattu.

Niin se yllätys: Aivan mielettömän huikea esitys!! Kulkija tempautui täydellisen visuaaliseen, auditiiviseen ja emotiaaliseen pyörremyrskyyn, vihreään sellaiseen. Upeat lavasteet vaihtuivat kohtaus kohtaukselta, esiintyjät lumosivat äänillään ja liveorkesteri sai soitollaan katon ilmaan.

Vähältä piti, ettei Kulkija ostanut uutta lippua saman päivän iltanäytökseen; pari paikkaa kun näytti olevan jäljellä. Väsymys kuitenkin voitti ja huomenna pitäisi jaksaa aamupalan jälkeen laahustaa takaisin junalle.